Tekstit

Parempi äiti

Kuva
Saako toisten kasvatustaitoja arvostella? Välillä ajattelen, että voisin olla parempi kasvattaja kuin joku tuttuni. Olisin johdonmukaisempi, antaisin rajat, mutta rakastaisin täysillä. Olisin maailman paras äiti. Olisin läsnä.

Voiko ulkopuolelta edes tietää millainen vanhempi joku muu on? Ehkä ei. Silti päässäni pyörii joskus ajatuksia siitä, miten itse hoitaisin jotkut tilanteet paremmin. Tämä arvostelevuus ei ole sellainen piirre, jonka haluaisin siirtyvän lapselleni. En vaan voi sille mitään.


Yksin äidiksi?

Kuva
Olen pohtinut ja myös tutkinut mahdollisuutta hankkia lapsi yksin. Tulla äidiksi yksin. Se on välillä jopa tosi voimakas ajatus päässäni. Mutta mua harmittaa, koska se sotii maailmankatsomustani vastaan. Olen aina ajatellut, että lapsia saadaan, ei hankita.

Se olisi äärimmäisen rankka prosessi. Ja kallis prosessi. Helpompaa olisi ehkä pokailla baarista isäehdokkaita sopivaan aikaan kuukaudesta ja viedä heitä kotiin. Ehkä sieltä voisi löytyä jopa ihan oikeakin isä sille niin toivotulle lapsille.


Kateus

Kuva
Olen vuosien aikana huomannut, että olen välillä äärimmäisen kateellinen tuntemattomille ihmisille heidän lapsistaan. Välillä jopa tutuille ihmisille. Se on kauheaa, koska se tuntuu itsestä niin väärältä. Jotenkin minun mieleni kääntää tilanteen niin, että tuo toinen henkilö on parempi ja hän on saanut elämässään enemmän, koska hänellä on lapsi?

Yritin joskus tulkita tätä kateutta oman äitisuhteeni puutteella. En ole ammattilainen, joten en tiedä voisiko tämä minun äitiyden ”tarpeeni” johtua siitä, että minulla ei ole äitiä. Voi siinä jotain yhteyttä olla, mutta en sitä kokonaan selittäisi sillä. Äitini kuoli siis kun olin lapsi. Olen onnekas, että minulla on ihana isä ja monta sisarusta, ilman heitä oman äidin kaipuu voisi olla vieläkin suurempi. Vaikka eihän mikään korvaa äitiä.

”Vahinkolapset” on minun päässäni sellainen erityinen kateuden muoto. ”Miksi tuo saa lapsen vahingossa ja minä en saa vaikka sitä niin kovasti haluaisin?” Siinä ajatuksessa saatan jopa nostaa itseni paremmak…

Lohduttava tädin rooli

Kuva
Tätinä oleminen on lohduttanut minua vuosien mittaan runsaasti. Tämä rooli aiheuttaa kuitenkin hyvin ristiriitaisia tunteita lähes joka viikko. Tätinä en ole se henkilö, jonka lapsi kokisi itselleen tärkeimmäksi. Tätinä en myöskään ole se henkilö, joka näkisi lapsen ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Tätinä en ole se henkilö, joka on aina paikalla.

Olen kuitenkin onnellinen, että olen saanut sivusta seurata kolmen ihanan lapsen kasvua ja kehitystä vuosien ajan. Olen aina yrittänyt osallistua sekä arkeen että juhlaan ja saanut nauttia sekä itkuisista että myös hyvistä hetkistä heidän kanssaan. Olen onnekas, kun saan olla osa heidän elämäänsä.

Tädin rooli ei kuitenkaan korvaa lapsen kaipuuta. Kaipuu omasta lapsesta on jotain niin paljon suurempaa, että päinvastoin minua välillä itkettää se tosiasia, etten voi viedä tädin muruja kotiin ja rutistaa heitä ruttuun. Äitiyshaave on ja pysyy kolmesta ihanasta murusesta huolimatta.

Tavallaan kai pitäisi tajuta olla onnellinen, että on …

Elämänmittainen haaveeni on äitiys

Kuva
Unelmani lapsesta saakka on ollut perhe. Kun muut lapset halusivat olla palomiehiä, poliiseja tai lääkäreitä, minä halusin lastenhoitajaksi. Hylkäsin tämän myöhemmin, koska ajattelin saavani omia lapsia eikä haaveammatti ehkä ollut enää niin iso haave. Nyt myöhemmin ajateltuna se olisi voinut helpottaa tätä tuskaa.

Kärsin lapsettomuudesta. Ehkä minun kohdallani se on nimenomaan elämäntilannelapsettomuutta. Parisuhteeni eivät ole edenneet lapsivaiheeseen, eli en tiedä voinko fyysisesti saada lapsia.

Viimeisin suhteeni päättyi juuri tästä syystä. Olen jo vuosia ollut valmis etenemään elämässäni, perustamaan perheen. Luulin, että minulla oli rinnallani loppuelämäni mies ja hänen takiaan olin valmis odottamaan. Lopulta hän ei ollut varma haluaako lapsia ollenkaan.

Kuva: pixabay